Turvallisesti retkelle

Polut kutsuvat kulkemaan - retkeile turvallisesti Lauhanvuori - Hämeenkangas UNESCO Global Geoparkissa

Lauhanvuori – Hämeenkangas UNESCO Global Geopark -alueen retkeilykohteiden polut ja reitit ovat suurimmaksi osaksi Metsähallituksen ylläpitämiä. Alueella on myös reittejä, joita ylläpitävät esimerkiksi kunnat tai kaupungit. Turvalliseen retkeilyyn löydät vinkkejä tältä sivuilta. Tutustu myös Metsähallituksen Retkeilyn ABC-sivuun.

Ennen retkelle lähtöä

Tutustu retkikohteeseen etukäteen www.luontoon.fi ja www.retkikartta.fi avulla. Lataa puhelimeen 112 Suomi -sovellus ja mikäli aiot käyttää puhelinta maastossa navigointiin esim. karttasovelluksen avulla, niin varmista virran riittävyys virtapankin avulla. Varaa mukaan ensiapupakkaus ja opettele käyttämään sitä. Liiku mieluiten ryhmässä, jolloin ongelmatilanteessa saat helpommin apua. Jos lähdet yksin maastoon, kerro suunnitelmastasi perheellesi tai tovereillesi.

Jos lähdet reitille, niin selvitä reitin lähtöpisteen sijainti ja selvitä itsellesi etukäteen, miten sinne pääsee. Varaa mukaan tarvittavat eväät ja juotavaa. Geopark-alueen taajamissa on myymäläpalveluja, joten tuoreimmat eväät saat, kun ostat ne matkan varrelta.

Reittien vaativuus

Luonnossa kulkevat retkeilyreitit ovat tasoltaan vaihtelevia. Alueen reiteistä valtaosa on helppokulkuisia – erityisesti Lauhanvuoren kansallispuistossa ja Hämeenkankaalla reitit kulkevat pääosin hiekkakankailla, jossa maasto on suhteellisen tasaista.

Suovaltaiset reitinosuudet on Geopark-alueen kohteilla pääosin varustettu pitkospuin – ne ovat varsin helppokulkuisia, mutta pitkospuut saattavat olla märällä kelillä liukkaita.

Vaativimpia polkuja ovat kalliomailla kulkevat reitit, kuten esimerkiksi Alkkianvuoren tai Susiluolan polut, jotka reittiluokittelun perusteella ovat keskivaativia. Näillä reiteillä tervejalkainen pärjää mukavasti, mutta maasto aiheuttaa paikoin haasteita esimerkiksi kivikoiden ja polulla olevien korkeuserojen vuoksi.

Geopark-alueen patikkareiteistä pääosa on lyhyitä, alle 10 km mittaisia. Eri reittejä yhdistelemällä on kuitenkin mahdollista kasvattaa pituutta – esimerkiksi Lauhanvuorella voi tehdä noin 25 km patikkaretken. Pidempää reittiä etsivä voi suunnata esimerkiksi Paroonin Taipaleelle – Parkanon asemalta Seitsemisen kansallispuistoon ulottuvalle reitille mittaa tulee yli 30 km. Pitkiä patikointiin soveltuvia rengasreittejä ei Geopark-alueella ole.

Esteettömät reitit

Geopark-alueen esteettömistä reiteistä useimmat ovat vaativia esteettömiä reittejä. Ne ovat siis kuljettavissa avustetusti. Reitin varren palveluista esimerkiksi käymälät ja keittokatokset ovat useimmiten myös esteettömiä. Geopark-alueen erikoisuus on Mustansaarenkeitaan esteetön lintutorni. Esteettömät reitit soveltuvat myös lastenvaunuille.

Metsähallituksen ylläpitämien kohteiden esteettömyyttä on parannettu viime vuosina ja niiden luokittelua kehitetään aktiisesti. Tarkista tuorein tieto palvelujen esteettömyydestä www.luontoon.fi:stä.

Turvallisesti poluilla

Turvalliset luontokohteet

Reitit vievät kulkijan luonnonähtävyyksien ja erilaisten kohteiden äärelle. Geopark-alueen luonnonnähtävyydet ovat sellaisenaan turvallisia, eikä niissä ole esimerkiksi putoamisvaaraa, mikäli pysytellään vakiintuneilla ja merkityillä poluilla. Geopark-alueella kohteiden turvallisuuden osalta suurimmat riskit liittyvät kompastumiseen tai kaatumiseen sekä veteen putoamiseen. Riskin toteutuminen vaatii useimmiten kuitenkin reitiltä poikkeamista tai tietoista riskin ottoa.

Mikäli kuitenkin huomaat merkityllä reitillä turvallisuuspuutteita, ilmoita niistä reitin ylläpitäjälle. Metsähallituksen ylläpitämillä kohteilla ilmoituksen voi tehdä sähköpostitse osoitteeseen [email protected]

Sää ja ilmasto

Lauhanvuori – Hämeenkangas Geopark -alue sijaitsee Länsi-Suomessa, Suomenselän vedenjakaja-alueen eteläosassa. Maa nousee merestä verraten nopeasti ja alueen maanpinnan taso nouseekin suhteellisen nopeasti lähes 200 metriin merenpinnasta. Tämä vaikuttaa alueen ilmastoon ja säähän. Korkeilla mailla sataa runsaasti ja sää on usein alavampia alueita viileämpi.

Ylämailla runsaslumiset talvet ovat melko tavanomaisia. Alueen suot ovat usein keskitalvella jäässä, jolloin niillä on helppo liikkua. Lauhanvuoren rinteillä voi olla paksu lumihanki vielä vappuna, ja Hämeenkankaan ja Pohjankankaan maisemissa maantiet ja latupohjat lumen ja jään peitossa, kun etelämpänä ovat jo koivut hiirenkorvalla. Muutoin sääolosuhteet ovat samankaltaisia kuin muualla eteläisessä Suomessa.

Ilmatieteen laitokselta voit tarkistaa säähän liittyvät varoitukset.

Kuva: Sofia Sillanpää

Perille löytäminen

Geopark-alueen reitit on pääsääntöisesti merkitty maastoon polkuviitoin ja maalimerkein. Viitoissa kerrotaan, mille ulkoilun lajille reitti on tarkoitettu. Osalla reiteistä on pelkät viitat. Metsähallituksen kohteilla reittimerkinnät toteutetaan nykyään puihin kiinnitetyillä värillisillä merkeillä. Reittimerkin väritys on useimmiten sama kuin reitin väri kohteen opaskartassa.

Osalla reiteistä merkintätapa on perinteinen maalimerkki puussa tai erillinen maahan pystytetty tolppa, johon merkki on maalattu tai kiinnitetty. Pitkospuureiteillä erillistä merkintää ei välttämättä ole, sillä pitkospuita seuraten kulkija pysyy varmasti reitillä.

Reitillä eteenpäin auttavat myös kartat. Puhelimiin on saatavilla hyviä maastokartat sisältäviä karttasovelluksia, joista osassa on myös navigointiominaisuus. Pidemmillä retkillä digitaalisista ratkaisuista varmin on erillinen GPS-laite, joka ei ole riippuvainen matkapuhelinverkosta – varaparistot kulkevat tarvittaessa helposti repussa. Toimintavarmuudeltaan parhaat suunnistusvälineet ovat perinteinen maastokartta ja kompassi.

Leppoisasti luonnossa

Leiriytyminen

Leiriytyminen on alueen kansallispuistoissa eli Lauhanvuorella ja Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuistoissa sallittua merkityillä telttailupaikoilla, jotka on merkitty alueiden opaskarttoihin ja lueteltu www.luontoon.fi:ssä. Hämeenkankaalla leiriytyminen on vapaampaa, mutta suositeltavaa on leiriytyä hoidettujen taukopaikkojen yhteydessä. Pääsääntöisesti luonnonsuojelualueilla leiriytyminen on rajoitettua.

Telttapaikoilla on yleensä tilaa muutamalle teltalle, nuotiokehä, kuivakäymälä  ja pöytä-penkkiyhdistelmä, joillakin myös kaivo tai lähde. Kaikilla nuotiopaikoilla ei ole luvallista telttailla – tutustu kohteen ohjeisiin ja sääntöihin opastusmateriaalien avulla ennen kuin leiriydyt.

Kuva: Ismo Nousiainen / Taikapolku

Taukopaikat

Geopark-alueen kohteilla on lukuisia hoidettuja taukopaikkoja – laavuja, nuotiopaikkoja, keittokatoksia, kotia ja tupia. Osa laavuista sopii myös leiriytymiseen, mutta pääosa huolletuista taukopaikoista on suunniteltu päiväkäyttöä varten, eikä niiden yhteydessä välttämättä ole aina esimerkiksi käymälää tai vesipistettä. Tarkista taukopaikkojen palvelut www.luontoon.fi:stä.

Kuva: Ismo Nousiainen / Taikapolku

Juomavesi

Alueen kansallispuistoissa on useita juomavesipisteitä. Ajantasainen tilanne niiden vedenlaatua koskien löytyy www.luontoon.fi:stä sekä kaivon yhteydessä olevasta veden laatua kuvaavasta tiedotteesta. Alueella on myös lähteitä, joiden vettä voi omalla vastuulla käyttää juomavetenä. Pääosa alueen vesistöistä on kuitenkin ruskeita ja humuspitoisia, eikä niiden vesi sovellu juomavedeksi. Vinkki: kevyt mukana kulkeva vedenpuhdistin kannattaa pakata ainakin yli yön retkille mukaan juomaveden puhdistamista varten.

Kuva: Terttu Hermansson / Metsähallitus

Ruoka

Retkiolosuhteissa ravintolassa ruokailu ei aina onnistu, mutta sekin on mahdollista. Hämeenkankaalla reittien varrella on ravintolapalveluja Kuninkaanlähteellä ja Jämillä, Lauhanvuorella Lauhansarven luontomatkailukeskuksessa. Majoituspalveluista on mahdollista ostaa mukaansa retkieväspaketteja. Omia eväitä on puolestaan mahdollista täydentää matkalla kohteeseen, alueen taajamista löytyy päivittäistavarakauppoja. 

Alueen taukopaikoilla on yleensä mahdollisuus lämmittää ruokaa tulella, mutta tulenteko on rajoitettua metsäpalovaroituksen aikana. Varmimmin ruoan saa lämpimäksi retkikeittimellä. 

Retken jälkeen on myös mukava poiketa kahvilassa tai ravintolassa ja hankkia voimia kotimatkaa varten. 

Kuva: Ismo Nousiainen / Taikapolku

Käymälät

Huollettujen taukopaikkarakenteiden yhteydessä on usein käymälärakennus. Perinteiset kuivakäymälät ovat suosituimmilla kohteilla hiljalleen väistymässä uusien umpisäiliökäymälöiden tieltä. Käymälöissä ei ole wc-paperia, joten pakkaa mukaan rulla, mikäli suunnitelmissa on ulkohuussissa käynti.

Et ole yksin

Luonnon eläimet

Geopark-alueella luonnossa liikkuminen on verraten huoletonta ja turvallista. Tämä siitä huolimatta, että Länsi-Suomessa tavataan nykyään kaikkia suurpetoja. Ne kuitenkin väistävät ihmistä. Eläimistä kulkijalle haittaa onkin etupäässä hyönteisistä.

Kuivilla kankailla hyttysiä on vähän, soilla ja kosteikkojen lähellä taas enemmän. Keskikesällä soilla kulkijaa kiusaavat myös paarmat ja mäkäräiset, kesäiltaisin järvien rannoilla saatat tutustua myös pienen pieniin polttiaisiin.

Lähteiden ympäristössä, lehtomaisilla kasvupaikoilla ja rannoilla liikkuvan kannattaa suojautua punkeilta. Alue ei ole pahimpia punkkialueita Suomessa, mutta luonnossa liikkuvan kannattaa silti ottaa päivittäinen punkkisyyni osaksi iltarutiineja.

Loppukesästä alueella esiintyy myös hirvikärpäsiä, mutta niiden määrä vaihtelee myös kohteesta riippuen – suosituilla ulkoilualueilla hirvikärpäsiä on vähän, mutta hiljaisilla ja erämaisilla kohteilla enemmän.

Ampiaiset ja muut pistiäiset kuuluvat Suomen luontoon. Taukopaikkarakenteet ja esimerkiksi liiterit tarjoavat suojaisia pesäpaikkoja hyönteisille.

Kyykäärme on ainoa Suomessa tavattava myrkyllinen käärme. Geopark-alueen luontokohteilla kyitä voi tavata lähes missä vaan – kalliomaiden lisäksi etenkin soilla voi alkukesästä liikkua kyykäärmeitä. Tämä on syytä huomioida etenkin, jos liikut luonnossa lemmikkieläimen, kuten koiran kanssa.

Jos maastossa liikkuessa törmäät suureen nisäkkääseen, se on todennäköisimmin hirvi. Nopean ja sulavasti maastossa liikkuvan hirven ohella erityisesti Lauhanvuorella voit nähdä myös metsäpeuran. Peltomaisemissa näet todennäköisesti myös valkohäntäpeuroja.

Kuva: Ismo Nousiainen / Taikapolku

Lemmikkieläimet

Lemmikkieläimet ovat tervetulleita Geopark-alueen kohteille, mutta ne on pidettävä aina kytkettynä. Lemmikkieläinten osalta on hyvä pitää mielessä, että joillain alueilla saattaa metsästysaikana liikkua irrallaan metsästyskoiria. Kansallispuistoissa metsästys on kuitenkin kielletty.

Kuva: Terttu Hermansson

Talviretkeily

Geopark-alueen kohteet sopivat hyvin myös talvella retkeilyyn. Lauhanvuorella hoidettu latuverkosto palvelee myös retkihiihtäjää, Hämeenkankaalla ladut taas sopivat paremmin kuntoiluun. Alueen suot ovat mitä parhaimpia umpihankihiihtokohteita. Kalliomaastot taas sopivat mainiosti lumikengillä liikkumiseen. Kansallispuistojen tauko- ja leiriytymispaikat palvelevat myös talvella – maastossa yöpymistä varten tarvitset kuitenkin yleensä oman majoitteen, sillä alueella on vain yksi autiotupa.

Kuva: Laura Koivumäki

Teksti: Pasi Talvitie

Kuvat: Pasi Talvitie, ellei toisin mainittu

Kauhanevan – Pohjankankaan kansallispuisto

Kauhanevan - Pohjankankaan kansallispuistosta löytyy eteläisen suoluonnon helmiä, loivapiirteisiä harjumaastoja sekä monipuolinen kulttuurihistoria.

Suoluonnon helmi

Kauhanevan – Pohjankankaan kansallispuisto on Geoparkin suoteemainen ykköskohde jossa yksi eteläisen Suomen hienoimmista suoalueista kohtaa laajan ja asumattoman Pohjankankaan harjualueen. Alueen maisemaan ovat vaikuttaneet jääkauden lisäksi Ancylusjärven aallot ja maan kohotessa alkunsa saaneet laajat suot. 

Geologisista teemoista Kauhanevalla – Pohjankankaalla näkyvät erityisesti:

  • jääkauden synnyttämät maaperämuodostumat
  • soiden synty ja kehitys sekä pintamorfologia
  • pohjaveden synty
  • lähteet ja lähdeveden rikastuttamat luontoympäristöt
  • eroosiouomastot sekä 
  • geologiaan linkittyvä kulttuurihistoria

Kauhanevan – Pohjankankaan kansallispuistosta löytyy laajoja ennallistettuja suoalueita ja siellä on tehty myös soiden ennallistamisen ilmastovaikutuksiin liittyvää tutkimusta. Kansallispuiston kulttuurihistoriaan kuuluvat esihistorialliselta ajalta periytyvä Kyrönkankaan tie, Suomen sota 1808-1809 sekä Suurten nälkävuosien jäljet. 

 

Maa- ja kallioperän piirteitä

Kauhanevan – Pohjankankaan kansallispuistosta ei kalliota juuri löydy. Peruskartalle ei puiston rajauksen sisään ole merkitty ainuttakaan kalliopaljastumaa. Puiston lähimaillakin kalliomaat rajoittuvat yksittäistapauksiin. Puiston maisemaa hallitsevat suot ja hiekkakankaat. 

Maapeitteiden alla Kansallispuiston kallioperä koostuu pääasiassa graniitista ja sen lähisukulaisesta granodioriitista. Puiston lounais ja länsiosassa tavataan lisäksi gabroa ja kvartsidioriittia. Nämä syvällä maan alla suuressa paineessa ja kuumuudessa hitaasti kiteytyneet kivet kertovat suuresta maiseman mullistuksesta, mannerlaattojen törmäyksestä ja vuorijononpoimutuksesta, joka kauan sitten synnytti nykyisin tuntemamme Suomen niemen. Alueella oli tuolloin tulivuoriakin, joiden synnyttämien kivien jäänteitä voi nykyään löytää mm. Hyypänjokilaakson reunamilta ja Karvian Sarankylän maisemista. 

 

Suoluonnon helmi

Jääkauden lahja

Viime jääkauden loppuvaiheessa jäätiköt perääntyivät kohti pohjoista. Ilmasto oli lämpenemässä, ja mannerjäätikön pinta suli nopeasti. Vesi keräytyi jäätikkökielekkeiden halkeamiin ja reunoille, ja virtasi kohti jäätikön eteläpuolella sijainnutta avointa Ancylusjärveä. Virtaavan veden mukana kulkeutui valtavia määriä jäätikön irrottamaa kiviainesta, joka virrassa kulkiessan pyöristyi. Virtausvoimakkuuden vaihtelun myötä osa aineksesta kasautui uoman pohjalle harjanteiksi. Näin sai alkunsa Pohjankankaan pohjoisosa, joka kuuluu kansallispuistoon.

Etelämpänä jäätikön sisästä purkautuneet vesimassat kasasivat jään reunaan soraa ja hiekkaa valtavaksi suistomaaksi. Kun jää hiljalleen vetäytyi pohjoista kohti, myös suiston paikka muutti. Näin syntyi nykyisen Pohjankankaan eteläosa, joka on puolustusvoimien ampuma-aluetta. 

Jääkauden jälkeinen Ancylusjärvi huuhtoi alueen maisemia voimakkaasti. Maan kohotessa Pohjankangas nousi nopeasti kuiville, ja rantavyöhykkeeseen syntyi aaltojen ja jäiden kasaamina rantavalleja. Nämä näkyvät nyt maisemassa loivana maanpinnan aaltoiluna. 

 

Soiden synty ja kehitys

Kauhanevan laajat suoalueet saivat alkunsa muinaisen Ancylusjärven rantavesien vielä huuhdellessa seutua. Noin 9000 vuotta sitten alueella oli merenlahti, joka kuitenkin hiljalleen vetäytyi kauemmas maan kohotessa. Ranta oli loivapiirteistä rantaluhtaa, jossa kasvoi muun muassa saroja. Maan kohotessa alueelle syntyi muutamia pieniä lampia, jotka kuitenkin pian soistuivat umpeen. 

Maannousun jatkuessa alue metsittyi ja avovesi karkasi Hyypän- ja Karvianjokilaaksoihin. Kostea ilmasto ja pohjavesiolosuhteet kuitenkin johtivat siihe, että metsämaa hiljalleen soistui. Nummikankaalta virranneet pinta- ja pohjavedet edesauttoivat soistumista, ja lopulta alueen puusto kuoli pystyyn. Metsä lahosi ja sen juurakot hautautuivat märkään turpeeseen. Noin 5000 vuotta sitten suolle levittäytyi rahkasammalta, ja turpeen kertymisnopeus kiihtyi – Kauhanevasta kehittyi keidas eli kohosuo. 

 

Nykypäivänä Kauhanevalla on 12 erillistä keidassuokakkua, jotka kohoavat niitä ympäröiviä aapasoita korkeammalle. Suon keskiosassa kulkee laaja pohjoisesta etelään virtaava vetinen aapasuo, jonne purkautuu vesiä myös Nummikankaalta. Kauhanevan laajuus on noin 1600 hehtaaria ja viereisen Punttukeitaan kanssa se muodostaa noin 2500 hehtaarin laajuisen suokokonaisuuden. 

Kauhaneva on suureksi suoalueeksi varsin ohutturpeinen. Enimmillään turvetta Kauhalammen luoteispuolella, noin 4,7 metriä. Kauhanevan – Pohjankankaan kansallispuiston suoalueiden suurin tunnettu turvepaksuus on itse asiassa jossain aivan muualla kuin varsinaisella suoalueella – se löytyy Kuivakaivosta, Nummikankaalla sijaitsevasta supasta, jossa turvetta on enimmillään seitsemän metrin paksuudelta.

Kermit ja kuljut

Keidassoille on tyypillistä pintarakenne, jossa vuorottelevat kuivat harjanteet, kermit, ja märät painanteet, kuljut. Kermit muodostavat korkeuskäyrien tavoin suon keskiosan ympärille kehämäisen rakenteen. Ne ovat asettuneet poikittain suon vesien virtaukseen nähden. Kermien tyypillinen kasvillisuus koostuu sammalista, varvuista ja männyistä. 

Kuljut ovat painanteita, jotka voivat olla kasvipeitteisiä, avonaisia turve- eli ruoppakuljuja tai vesipintaisia eli allikoita. Kasvillisuutena kuljuista tavataan pääasiassa saroja ja kostean paikan sammalia. 

Kauhanevalla kermit ja kuljut vuorottelevat keidassoille tyypillisesti. Pintarakenne sai alkunsa noin 3000 vuotta sitten alkaneen lämpimän ilmastovaiheen aikana. Rakenteen syntyä edesauttaa merellinen ilmasto. Kesällä kermejä pitkin pääsee liikkumaan suolla lähes kuivin jaloin. Talvella erityisesti kuljujen tasaisia pintoja pitkin on mukava hiihdellä. 

 

Kauhalammin rantametsässä

Kauhalammin luoteisrannalta löytyy erikoinen metsä – paksut männyt kohoavat suon keskellä olevalta turvekankaalta suopursujen seasta kuin harjulta. Pitkospuureitti kuljettaa rantametsän läpi, lammen rantaa seuraillen. Katsaus rantaan paljastaa, että ranta on varsin jyrkkä, ja vedenpinta huomattavan alhaalla suohon nähden. Mistä on kyse? 

Kauhalammin rantametsä on luonnonkuivio. Se vastaa olosuhteiltaan ojitetulle suolle tyypillistä turvekangasta. Kauhanevalla on toki ojiakin, mutta rantametsän olosuhteista on kiittäminen laajaa Kauhalammia ja keidassuon kehitystä. Lammen luoteisranta nimittäin on lähempänä suon keskustaa kuin sen vastaranta. Keidassuolle tyypillisesti keskiosa on reunoja korkeammalla, mikä Kauhalammella näkyy niin, että kun kaakkoisranta tulvii suolle, niin luoteisrannalla vesi on liki metrin verran maan pintaa alempana. Tämä on riittänyt kuivattamaan järven rannan niin, että sinne on kehittynyt mäntymetsä.

Kuusikkoisen eroosiokurun kätköissä

Kauhanevan – Pohjankankaan kansallispuisto länsilaidalla on kuusikkoinen kuru, Katikankanjoni. Muutama vuosi sitten kansallispuistoon liitetyn alueen maisema poikkeaa Kauhanevan avaruudesta kuin yö päivästä. Katikankanjonia luonnehtivat jyrkät rinteet, suuret korkeuserot ja varjoisassa kuusikossa solisevat purot. 

Katikankanjoni on eroosiokuru. Se on syntynyt kolmen puron virratessa ja mutkitellessa tasaisella hiekkakankaalla, muinaisen Ancylusjärven aaltojen tasoittaman harjun poikki. Kauhanevalta ja Kauhajärven suunnalta virtaavien purojen hidas kulutus on syönyt harjuun 20 metriä syviä kuruja. Rinnakkain mutkittelevien purojen väliin on paikoin jäänyt harjanteita, kuten Kolmentuulenlakki. Sen  tasainen laki kertoo, millä tasolla maanpinta oli jääkauden jälkeen. 

Katikankanjonin purojen laidalla kulkee vaativa Katikankierros-retkeilyreitti. Meanderoivien eli mutkittelevien purojen uomat elävät hiljalleen vielä nykyäänkin. Kanjonissa voi nähdä melko tuoreita maanvyörymiä ja kuivilleen jääneiden purojen uomia. Keväisin Katikankanjonissa voi olla tulviakin. Alueen puroissa elää luonnonvaraisia taimenia. 

Kolmentuulenlakin laella olevalla tasanteella on aikoinaan tanssittu juhannustansseja. Nyt laella kasvaa vankka mäntymetsä, mutta aikoinaan maisema oli avarampi. Katikankanjoni jatkuu pohjoiseen ja avartuu mahtavaksi Hyypänjokilaaksoksi, joka on koko Länsi-Suomen suurimpia ja syvimpiä laaksoja. 

Ikiaikainen kulkutie erämaan halki

Kauhaneva on yksi harvoista paikoista, missä Suomen keskiaikaisiin valtateihin kuuluva reitti kulkee suolla. Hämeenkangasta ja Pohjankangasta pitkin kulkeva Kyrönkankaan kesätie ylittää Kauhanevan sen kapeimmalta kohdalta, Kauhalammin rantaa sivuten. 1500-luvulta alkaen suon poikki kulkevan tien osuuden kunnossapito oli ilmajokelaisten talonpoikien vastuulla. Reitille rakennettiin useita siltoja ja rumpuja Kauhalammen vesien johtamiseksi kapean tieuran ali. 

Jo esihistoriallisena aikana tunnettu kulkureitti on kehittynyt samaa matkaa ympäröivän suon kanssa. Ehkä Kauhanevan ylitys oli alkujaan helpompaa kuin nykyisin? Pohjankangas nimittäin sukeltaa turpeen sekaan pohjoiskärjessään, noustakseen turpeesta Nummikankaana noin puoli kilometriä pohjoisempana. 

Suon poikki ajeltiin autoillakin vielä 1950-luvulla, mutta sittemmin tieosuus on rauhoitettu vain kävellen ja polkupyörällä kuljettavaksi museotieksi. Suon keskellä kapeaa tietä kävellessään voi jalkojensa alla tuntea tuhansien astuttujen askelten painon ja aavistella menneiden aikojen kulkijoiden mielenmaisemaa. 

Muinaisilla reiteillä

Tarinoiden Lapinkaivo

Kauhanevan – Pohjankankaan kansallispuistossa on suppakuoppa, joka mainitaan jo vanhoissa tarinoissa. Lapinkaivona tunnettu paikka lienee saanut nimensä alueen muinaisesta lappalaisväestöstä.

Jääkauden loppuvaiheessa alueella virtasi valtava jäätikköjoki. Se kasasi pohjalleen hiekkaa ja soraa. Karkein sora kasautui voimakkaisiin virtapaikkoihin, hiekka rauhallisemman virtauksen alueella. Lapinharjun komeat kivikot viittaavat siihen, että paikalla virtasi runsaasti vettä. Jään vetäytyessä pohjoiseen siitä irtosi ajoittain valtavia jäälohkareita. Yksi sellainen lohkesi Lapinkaivon kohdalle ja hautautui hiekkaan. Ilmaston lämmetessä se suli paikoilleen. Jäljelle jäi vain suuri kuoppa, joka ulottui harjun pohjaveden alapuolelle. Syntyi suppalampi. 

Lapinkaivon sanotaan olevan pohjattoman. Syvyyttä on koetettu mitata, ja kerrotaan järven haltian joskus huutaneen “Mene ja mittaa Nummen ja Kantin väli, niin saat tietään tämän syvyyden!”. Tarinan mukaan venäläiset ovat upottaneen mutapohjaiseen lampeen tykkejään välttääkseen niiden joutumisen suomalaisten käsiin. Lampeen on ilmeisesti myös hukuttauduttu, milloin hevosvaunujen kanssa, milloin ilman. 

Lapinkaivon halkaisija on noin 100 metriä. Suorantaisella lammella on avovettä noin 50 metrin leveydeltä. Sen keskiosassa arvioidaan olevan vettä ainakin viisi metriä ja sen alla on vähintään kahden metrin paksuinen liejukerros. Lapinkaivon pinta 22 metriä viereisen harjun lakea alempana.

Suomen sota 

Suomen sota 1808-1809 päätti 700-vuoden mittaisen Ruotsin vallan ajan Suomessa. 1100-luvulta alkaen Suomi muodosti Ruotsin itäosan, Itämaan, joka oli Suurvalta-ajan Ruotsille tärkeä alue. Suomen kautta Ruotsi linkittyi myös Venäjään – nämä tuon ajan suurvallat taistelivatkin useaan otteeseen Suomen maaperällä. 

Suomen sodan taistelut jättivät jälkensä seudun mielenmaisemaan. Vihollinen hävitti alueen asutusta ja väestöä perinpohjaisesti, pahemmin kuin missään muualla Suomessa sodan aikana. Taisteluja käytiin muun muassa Kauhajoella ja Nummijärvellä. Sodan kovuuteen alueella vaikutti myös paikallisväestön harjoittama sissisodankäynti – Ruotsin armeijan perääntyminen alueelta pakotti paikalliset puolustamaan itse omaa maataan.  

Sotajoukot liikkuivat alueella Kyrönkankaantietä pitkin, nykyisen kansallispuiston läpi: ensin Ruotsin armeijan joukot perääntyivät alueen läpi, sitten seurasi Venäjän armeijan joukkojen siirtyminen alueelle. Suomen sodan jälkeen Kyrönkankaantie rauhoittui hiljaiseksi paikallistieksi, ja Kauhaneva sai rauhan. 

 

Erämaan kulttuurihistoriaa

Suurten nälkävuosien jäljet 

Suomen ja samalla koko Pohjois-Euroopan viimeinen nälänhätä koettiin 1866 – 1868. Suuret nälkävuodet tappoivat lähes kymmenesosan Suomen väestöstä, lähes 200 000 ihmistä. Nälänhädän jäljet näkyvät Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuistossakin. 

Nälänhätään johtivat monet syyt, tärkeimpänä Pienenä Jääkautena tunnettu epäedullinen ilmastovaihe, johon liittyi voimakkaita ilmastonvaihteluita. Vaikka ilmastovaiheen katsotaan päättyneen 1850, kylmät kesät jatkuivat Suomessa 1860-luvun loppuun asti, ja peräkkäisiä katovuosia koettiin 1865 alkaen kolme. Kylmimpinä vuosina lumet sulivat Etelä-Suomesta vasta toukokuussa ja syksyn pakkaset alkoivat jo syyskuun alussa. 

Nälänhätää hoidettiin Suomessa vastikkeellisella ruoka-avulla. Kerjuulle joutuneille laajoille ihmisjoukoille ei siis annettu ilmaista ruokaa, vaan sitä sai työsuoritusta vastaan. Suomessa rakennettiin hätäaputöinä teitä ja rautateitä ja kuivattiin järviä. Hätäaputyöt ulottuivat Kauhanevallekin – Kauhalammesta kaivettiin 300 metrin pituinen kuivatusoja kohti länttä. Oja näkyy kartoilla vielä nykyäänkin. Toinen lähes 900 metrin mittainen oja kaivettiin Kauhalammilta itään. 

Suuret nälkävuodet eivät Suomessa nousseet kansallista identiteettiä määrittäväksi tapahtumaksi, toisin kuin esimerkiksi Suuri Nälänhätä Irlannissa (1845-1852). Suomessa on kuitenkin noin sata muistomerkkiä, joista yksi on Lapinkaivon partaalla kansallispuiston pohjoisosassa. Nälkävuosien muistomerkki on pystytetty paikalle, jossa kauhajokelainen torppari Juurakon Kustaa nääntyi nälkään huhtikuussa 1868. 59-vuotias Kustaa oli todennäköisesti yksi Kauhalammin ojankaivajista. 

Kiehtovat reitit

Kauhanevan – Pohjankankaan kansallispuiston reitit sopivat sekä aloittelijoille että kokeneille luonnossa liikkujille. 

Tutustu Kauhanevan ja Katikankanjonin reitteihin Retkikartta.fi:ssä.

Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuiston reitit Luontoon.fi:ssä.

Tutustu myös Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuistoa koskeviin sisältöihin Metsähallituksen mobiilioppaassa Lauhanvuoriregion.fi:ssä.

Teksti: Pasi Talvitie

Kuvat: Terttu Hermansson, Pasi Talvitie

Lähteet: Andrew G. Newby: Finland’s “Great Hunger Years” Memorials: A Sesquicentennial Report.1 (s. 184) Helsinki Collegium for Advanced Studies

https://katovuodet1860.wordpress.com/2018/07/26/lapinkaivo-juurakko-gustaf/

https://yle.fi/uutiset/3-9738085

Samuli Paulaharju, 1910 (https://www.messon.fi/kyronkankaantie/paulaharju.htm)

Geologian tutkimuskeskus, 2018 (GTK/801/03.02/2016, Lauhanvuoren Geopark-alueen turvetutkimukset -raportti)

Lauhanvuoren kansallispuisto

Lauhanvuori tunnetaan yhtenä Suomen luonnon ihmeistä. Sen monipuolisuus pohjautuu suurelta osin alueen erikoiseen geologiaan.

Geologisen monimuotoisuuden keskittymä

Lauhanvuoren kansallispuisto on Geoparkin geologisesti monimuotoisin alue. Sen maa- ja kallioperässä näkyvät lähes kaikki Geoparkin Vuoristosta suomaaksi -teeman vaiheet:

  • muinaisen vuorijonon nousu ja tuho
  • kadonneen sedimenttikivipeitteen jäänteet
  • muinaiset ilmastovaihtelut
  • jääkausiajan kerrostamat maapeitteet 
  • viime jääkauden jälkeisen maannousun ja Ancylusjärvivaiheen vaikutus maaperään 
  • soistumisen eri vaiheet ja muodot
  • järvien ja lampien synty
  • pohjavesien synty
  • lähteisyys ja sen vaikutus alueen vesistöihin ja luontoon, sekä
  • geologian vaikutus ihmiseen ja kulttuuriperintöön. 

Geoparkin 52 geokohteesta 16 sijaitsee Lauhanvuorella. Näyttävin näistä on Kivijata. 

Muinaisten vuorten viime rippeillä

Lauhanvuoren kansallispuisto kattaa Suomen ainoan hiekkakivisen jäännösvuoren. Muinaisen trooppisen meren rannassa alkunsa saaneet hiekkakivikerrokset ovat jäänne Suomea aikoinaan laajemminkin peittäneestä kivipeitteestä, joka on sittemmin lähes kokonaan kulunut pois, paljastaen meille niin tutun ikiaikaisen peruskallion. 

Hiekkakivi kertoo muinaisen suuren muutoksen tarinaa. Aikoinaan maamme halki kohosi Alppien kaltainen vuorijono, joka sittemmin tuhoutui – se mureni hiljalleen pieniksi hiekanjyväsiksi, jotka kulkeutuivat veden mukana muinaisen meren pohjaan. 

 

Pitkälle edennyt rapautuminen jätti jälkeensä lähinnä rapautumista hyvin kestäviä mineraaleja, kuten kvartsia. Lauhanvuoren hiekkakivi koostuukin lähinnä tästä vaaleasta ja kovasta mineraalista. Seassa on kuitenkin karkeampia kappaleita, joista on tunnistettu muun muassa graniittia ja savikiveä. Hiekkakivi kertoo, millaisista kivistä tuo muinainen vuoristo rakentui. 

Muinaisen maiseman muutoksesta kertovat myös Lauhanvuoren juurelta löytyvät toorit – pyöreämuotoiset kalliopaadet, jotka kohoavat kangasmaastosta kuin suuret lohkareet. Ne kertovat muinaisista lämpimistä ilmastoista, joissa rapautuminen levisi syvälle kallioon ja murensi paikoilleen kuutiokilometrikaupalla kallioperää. Lauhanvuoren alarinteiltä löytyykin laajoja alueita, joissa maaperä koostuu paikalleen murentuneesta kalliosta. 

 

Lauhanvuori on yksi Suomen luonnon ihmeistä

Maaperä kertoo jääkausista

Lauhanvuoren maaperä kertoo jääkausiajan tarinaa – ei niinkään viime jääkauden, vaan viime jääkautta edeltävienkin. Jääkaudet tunnetaan nimillä Elster, Saale ja Veiksel. Ne kasasivat kukin vuorollaan monivaiheisesti erilaisia maaperän kerrostumia alueelle. Jostain syystä Lauhanvuoren lähialueella nämä kerrostumat myös säilyivät, toisin kuin suuressa osassa muuta Suomea, jossa uusi jääkausi aina pyyhki edellisen jääkauden jäljet tieltään pois. Miksi?

Lauhanvuoren maakerrosten säilymistä selittää alueen sijainti aktiivisten jäätikkövirtojen välissä. Alue säästyi pahimmalta kulutukselta, ja siksi täällä on säilynyt runsaasti viime jääkautta vanhempia kerrostumia. Jääkausi oli alueella poikkeuksellisen hellä, vaikka se näyttäytyikin lähinnä kylmyytenä. 

Syytä hellään mutta kylmään jääkauteen on haettu alueen maanpinnan muodoista, maaperän rakenteesta ja ilmastosta. Kenties Lauhanvuori korkeana maastonkohtana keräsi jääkauden alkuvaiheessa niin paljon lumisadetta, että sinne syntyi paikallinen jäätikkökeskittymä, joka suojasi aluetta sinne luoteesta levittäytyvältä Fennoskandian mannerjäätiköltä. Alueen luoteispuolella maaperä myös kohoaa rannikon alangoilta kohtuullisen jyrkästi – jään on ollut helpompi virrata alueen itä- ja länsipuolelta. 

Lauhanvuoren erikoinen luonto

Alueen maaperässä on viime jääkauden jäljiltä ominaisuus, joka vaikuttaa vahvasti sen luontoon. Maaperä on huuhtoutunut voimakkaasti silloin, kun Lauhanvuori oli yksinäinen saari jääkauden jälkeisessä Ancylusjärvessä. 

Aallokko mylläsi alueen korkeampien maiden moreenimaastot useamman metrin paksuudelta ja pesi moreenin seasta hienoaineksen pois. Jäljelle jäi hiekkaa ja soraa. Siksi alueella on laajoja pohjaveden kertymäalueita, lähteitä, mäntykankaita ja myös soita. Pohjaveden rikastuttama luonto onkin yksi alueen merkittävimmistä erikoisuuksista. Lauhanvuorta ei suotta ole tituleerattu yhdeksi Suomen luonnon ihmeistä.

 

Lauhanvuorella pohjavesi ruokkii ja ylläpitää mitä erilaisimpia ympäristöjä. Lähteet, lähdepurot eli luomat, pohjavesivaikutteiset suot ja vuodenaikaiskosteikot ovat niitä elinympäristöjä, joissa pohjavedellä on suuri rooli. Pintavesien ja pohjaveden välinen vuorovaikutus on poikkeuksellisen vahva erityisesti vuodenaikaiskosteikoissa eli laksoissa, joitka keväällä ovat järviä, mutta kesän mittaan muuttuvat ruohotasangoiksi veden suotautuessa maaperän sisään. 

Huuhtoutuneen maaperän vaikutus luontoon on selkeimmillään Lauhanvuoren huipun lähellä, missä korkeimman rannan yläpuolella maaperä on täysin toisenlainen. Alkuperäistä moreenimaata löytyy lähinnä Lauhanvuoren lakiosasta, jonka kasvillisuus onkin karuja rinteitä vehreämpää. 

Karut rinteet, kankaiden ja soiden mosaiikki on omiaan myös alueen tuoreimmalle tulokkaalle, metsäpeuralle, joka oikeastaan on paluumuuttaja. Satakunta vuotta sitten alueelta hävitetty metsäpeura on nyt palaamassa osaksi alueen luontoa Metsäpeura-LIFE -hankkeen myötä. Yksi hankkeen totutustarhoista sijaitsee Lauhanvuorella. 

Kulttuuriperintönä metsä, kivi, juhannustanssit ja peruna

Lauhanvuoren kulttuuriperintö on erämaan kulttuuriperintöä. Karu takamaa oli pitkään lähinnä lähipitäjien asukkaiden erämaa – metsästysretkikohde ja tarvepuun hankintapaikka. Lauhanvuorella poltettiin tervaa ja käytiin savotoilla, siitä kertovat vanhat tervahaudat ja vanhojen savottakämppien rauniot. 1800-luvun lopulla Lauhanvuorella kukoisti myllynkiviteollisuus, jonka jäljet ovat vieläkin nähtävissä.

Syrjäisenä maa-alueena alue on pitkään ollut kruunun hallussa. Metsäpalot olivat alueella säännöllinen riesa, ja tulen leviämisen estämiseksi alueelle raivattiin palokujia viime vuosisadan alkupuolella. Samalla tehtiin ensimmäiset havainnot alueen erikoisesta maaperästä. Nykyisin nuo palokujat ovat osa alueen retkeilyreittiverkostoa. 

 

Lauhanvuorelta vahdittiin jo kauan sitten tulipaloja. Palovartijalla oli apunaan torni, jonne kiipeämällä pystyi havaitsemaan mahdolliset metsäpalot hyvin laajalta alueelta. Lauhanvuoren huipulta avautuukin näkymä, joka kattaa suurin piirtein koko nykyisen Geopark-alueen. 

Lauhanvuoren huippu on vanhastaan ollut myös yksi alueen juhannusjuhlapaikoista. Keskikesän valoisa yö näyttäytyi erityisen valoisana korkean ja laeltaan lähes puuttoman mäen päällä. 

Lauhanvuorella oli aikoinaan suuri merkitys perunanviljelyyn alueella. Isojoen – Lappväärtinjokilaakso on nykyään Suomen perunanviljelyn tärkeimpiä keskittymiä, mutta hallalta ei jokilaaksoissa aina vältytty. Lauhanvuoren lauhalla laella halla ei vaivannut. Lakiosan moreenimailla onkin pitkään viljelty erityisesti siemenperunaa. Lauhanvuori oli alueen perunanviljelijöiden geenipankki ja tallelokero, josta siemenperunaa saatiin kylmienkin vuosien jälkeen. Metsähallitus viljelee Lauhanvuorella vielä nykyäänkin pientä perunapeltoa. 

 

Erämaa taskukoossa

Lauhanvuoren reitit

Lauhanvuoren monipuoliset reitit sopivat sekä aloittelijoille että kokeneille luonnossa liikkujille.

Tutustu Lauhanvuoren reitteihin Retkikartta.fi:ssä.

Lauhanvuoren reitit Luontoon.fi:ssä.

Tutustu myös Lauhanvuorta koskeviin sisältöihin Metsähallituksen mobiilioppaassa Lauhanvuoriregion.fi:ssä.

Saisiko olla lasillinen Geopark-sahtia?

Lauhanvuori-Hämeenkangas Geoparkin yllättävin erikoisuus on kyllä luonnontuote, mutta ei ehkä sellainen, joka ensimmäiseksi tulee mieleen. Alueella on nimittäin hyvin vireä sahtiperinne. Sahti on virallisestikin tärkeä suomalainen tuote, sillä se on saanut EU:n Aito Perinteinen Tuote -statuksen.

Mitä sahti on?

Sahti on paksuhko, vahva perinneolut, jota valmistetaan kotitarpeiksi sekä juhlajuomaksi esimerkiksi häihin ja hautajaisiin. Sahdin valmistuksessa käytetään vettä, ohra- ja ruismaltaita, katajaa, hiivaa ja joskus myös humalaa. Entisaikaan valmistuksessa käytettiin maatilojen omia hiivoja, viimeisen sadan vuoden aikana on vakiintunut leivinhiivan käyttö. Valmis sahti on alkoholipitoisuudeltaan noin 6–12-prosenttista.

Koska sahti on tuoreolut, eli sitä ei ole pastöroitu eikä suodatettu eikä sen käymistä ole keskeytetty, sen säilyvyys on rajallinen. Se vaatii myös kylmäketjun eikä kestä kovin hyvin kuljetusta. Sahti kuulemma säilyy noin kuukauden siitä, kun se on valmista, mutta täyttä varmuutta ei ole – sitä kun harvoin riittää niin pitkään.

Sahti on APT eli sillä on EU:n aito perinteinen tuote -status. Suomessa karjalanpiirakka ja kalakukko ovat saman statuksen elintarvikkeita. Muita eurooppalaisia APT-tuotteita ovat muun muassa Serranon kinkku ja Mozzarella -juusto. Merkintä ei rajoita tuotteen alkuperää, mutta valmistusmenetelmän on oltava määritellyn mukainen.

(kuvat: aitojamakuja.fi / Julia Kivelä)

Aito perinteinen tuote

Sahti oluiden maailmankartalla

Maailmankuulu oluttoimittaja Michael Jackson nimitti aikoinaan sahtia lasilliseksi antropologiaa – oluenteon puuttuvaksi renkaaksi Mesopotamian ja nykypäivän välillä.

Sahdin tyyppiset oluet olivat suosittuja Euroopassakin vielä keskiajalla, mutta ovat sittemmin syrjäytyneet teollisen ja tarkasti säädellyn tuotannon tieltä. Sahdin kaltaisia perinneoluita valmistetaan kuitenkin yhä Euroopan syrjäkulmilla, kuten Baltiassa, Norjan vuonojen perillä ja Suomessa.

Perinneoluille on ominaista, että niitä valmistetaan kotioloissa – valmistusperinne elää voimakkaana Hämeessä, Pohjois-Satakunnassa ja Pohjanmaan eteläosissa. Teollisessa mittakaavassa sahtia panee Suomessa vain muutama yritys, joista tunnetuin lienee hämäläinen Lammin sahti.

(kuvat: aitojamakuja.fi / Julia Kivelä)

Nestemäistä leipää

Maailman ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa sahti-Geopark

Sahtiperinne on yksi Geopark-alueen merkittävimpiä kulttuurillisesti yhdistäviä tekijöitä. Murteet ja perinneruuat saattavat vaihdella alueen eri osissa, mutta sahti on kaikille tuttua – myös niille, jotka eivät siitä pidä. Suurin osa Geoparkissa nautittavasta sahdista on perinteisesti kotona tehtyä. 

Suomen ainoa sahtiopisto sijaitsee Lauhanvuoren kupeessa Isojoella. Karviassa harrastusta ylläpitää Karvian perinnejuoma ry, ja ympäri aluetta on aktiivisia sahtimestareita ja kotipanijoita. Kaupallista sahtia valmistaa Olu Bryki Raum / Suupohjan Panimo Isojoella. Paikallinen erikoisuus on vaalea ja paksu ruissahti.

Lauhanvuori – Hämeenkangas UNESCO Global Geopark on ensimmäinen ja tällä hetkellä maailman ainoa sahti-Geopark. Alueelle voi siis matkustaa paitsi ihailemaan ainutlaatuista geologiaa, myös tutustumaan hyvin mielenkiintoiseen sahtiperinteeseen.

(kuvat: Terttu Hermansson)

 

Teksti: Laura Tauriainen / Luova toimisto Ranka, Pasi Talvitie

Kuvat: Aitojamakuja.fi/Julia Kivelä, Terttu Hermansson

Geoparkin historiassa tuoksuu terva

Lauhanvuori-Hämeenkangas Geoparkin alueella on pitkä tervanpolttohistoria. Erityisesti Kauhajoki tunnettiin pitkän linjan tervapitäjänä, ja alueen metsissä on ollut valtava määrä tervahautoja. Mistä tervatuotannossa olikaan kyse ja miten se näkyi alueen luonnossa ja ihmisissä?

Satoja vuosia vanha elinkeino

Alueella oli tervanpolttoa jo varhaisella asutuskaudella. 1600-luvun jälkipuoliskolla tervan kysyntä lisääntyi purjelaivaliikenteen vilkastuessa. Purjelaivat rakennettiin puusta, joka suojattiin tervaamalla.

Tervanpoltto kohosi alueen yhdeksi tärkeimmistä elinkeinoista lähes parin sadan vuoden ajaksi. 1700-luvun lopun sodat lisäsivät tervan tarvetta, mikä myös nosti sen hintaa. Siitä alkoi tervanpolton kukoistuskausi, joka kesti Suomen sotaan 1800-luvun alkuun saakka. Kukoistuskaudelta periytyy  suurin osa alueen lukuisista tervahaudoista. 

Tervanpoltto oli tuottajilleen kannattavaa. Tekniikan kehittyessä vähemmällä vaivalla saatiin tuotettua enemmän tervaa. Tuotanto tehostui jopa niin paljon, että tervanpolttoa alettiin rajoittaa. Lisääntyneen puunkäytön pelättiin kuluttavan metsät loppuun. Valtio määräsi tervakiintiöitä. Paikalliset eivät rajoituksista kuitenkaan välittäneet, vaan polttivat tervaa niin paljon kuin pystyivät. Metsääkin riitti runsaasti. 

Sodan päätyttyä 1800-luvun alussa tervan kysyntä ja hinta laskivat. Erityisesti metallirunkoisten höyrylaivojen yleistyminen vähensi tervan kysyntää, kun tervattujen purjelaivojen valtakausi maailman merillä päättyi. Viimeistään 1800-luvun lopussa tervanpolton merkitys elinkeinona oli hiipunut.

1926

Tervan valmistuksessa ei hötkyilty

Tervan valmistus aloitettiin mäntyjen koloamisella. Niitä kuorittiin useamman vuoden ajan, mutta kuitenkin niin, että puu ei kuollut. Kun puut olivat valmiita kaadettavaksi, ne ajettiin tervahaudalle, jossa ne halottiin säleiksi.

Tervahauta oli suppilomainen savella tiivistetty kuoppa, jonne säleet ladottiin. Hautamestarit olivat vastuussa ladonnasta. He olivat arvostettuja ammattimiehiä, koska hyvin ladottu hauta tuotti enemmän tervaa. Ladonnan jälkeen pidettiinkin kestit. Sitten hauta sytytettiin ja sitä poltettiin noin viikko, jolloin hautaa piti vartioida tiiviisti.

Koska osa tervahaudoista oli pitemmän matkan päässä kotitilalta, niille mentiin tervanpolton aikaan useammaksi päiväksi. Tervahautojen yhteydessä olikin usein hautasauna, jossa oli yksinkertainen kiuas ja laveri nukkumista varten. 

Tarkkoja tietoja tervantuotannon kokonaismääristä ei ole olemassa, mutta niitä voidaan arvioida esimerkiksi tervahautojen määrän perusteella. Pelkästään tervapitäjä Kauhajoella on yli 750 tervahautaa. Kaikki tervahaudat eivät ole edes tiedossa, sillä niitä on jäänyt peltojen, teiden ja rakennusten alle.

1932

Teksti: Laura Tauriainen / Luova toimisto Ranka

Sivun kuvat:

Otsikkokuva Aarne Laitakari / Geologian tutkimuskeskus, Vanhat kuvat nro 5347

Värikuvissa tervanpolttoa Seitsemisen kansallispuistossa 2009, Tiina Hakkarainen / Metsähallitus

Tervanpolttaja A. Uuron tervahaudalla 1937, Tervanpolttoa Kauhajoella 1926 ja 1932:  Alfred Niemistö

1926