Eränkävijöitä…
Ensimmäiset ihmiset tulivat näille seuduille jo 8400 vuotta sitten, kun maa oli vasta nousemassa jääkautisesta merestä ja neuvokkaat metsästäjä–keräilijät pystyttivät kotansa suojaisiin merenlahtiin. Soistuminen alkoi heti suokasvien vallatessa kosteat painanteet ennen pintamaan kuivumista. Kivikautinen pyyntikansa eteni luoteeseen seuraten meren tuottoisaa rantavyöhykettä. Arkeologinen löytöaineisto vaikenee tuhansiksi vuosiksi miltei tyystin.
…ja suoluonnon juhlaa
Tähän luonnon valtakuntaan nykyisen Geopark-alueen vedenjakajaseuduille kehittyi poikkeuksellisen edustava ja monimuotoinen suoluonto: ensin ravinteikkaita aapasoita ja reheviä lettoja, sitten karuja rämeitä ja kohosoita. Paikoin jopa yli puolet maa-alasta soistui.
Suoluonnon juhlat jatkuivat vielä tuhat vuotta sen jälkeen, kun eränkävijät tulivat ansapoluilleen kaukaisten metsien puronvarsiin ja suursoiden laitamille. Täällä Hämeenmetsässä keskiaikainen pyyntikulttuuri nousi ehkä korkeimpaan kukoistukseensa. Erätalonpoikien toiminnasta jäi vain vähän pysyviä jälkiä. Eräkausi näkyy tänään lähinnä nimistössä.
Pellonraivaajien uurastusta
Eräkauden hiipuessa talot alkoivat 1500-luvulta alkaen lähettää poikiaan ja renkejään uudisasukkaiksi entisille eräsijoille viljelemään kaskia. Metsiä haaskaava kaskeaminen alkoi vähentyä 1600-luvulla, kun opittiin suoviljely. Raivaus kohdistui pääasiassa soiden ravinteikkaisiin saravaltaisiin reunaosiin ja aapasoihin. Erityisen viljaviksi olivat kehittyneet alavien jokivarsien saraiset suot, joita hyödynnettiin aluksi luonnonniittyinä heinäjärvien ja aapasoitten tapaan karjan vaatimattomaksi talvirehuksi. Pellonraivaus alkoi muuttaa suotyyppien jakaumaa karumpaan suuntaan.
Karuja keidassoitakin opittiin ottamaan viljelyyn kydöttämällä. Suo kuivattiin ojittamalla käsivoimin, sillä suo ei kantanut hevosta. Pinnalta kuivunut kytö poltettiin alkukesästä. Pehmeä, vaalea kytösavu peitti tienoot. Syyskesällä tulimulta äestettiin ja kylvettiin ruis. 1800-luvun viimeiset vuosikymmenet olivat erityisesti 1860-luvun lopun nälkävuosien jälkeen ennennäkemätöntä raivaajien uurastusta.
Valloitus konevoimin
Sitten metsäteollisuuden kasvu mullisti metsänhoidon menetelmät. Etenkin 1950-luvulta alkaen suot nähtiin vain parempaa käyttöä odottavina joutomaina, jotka pitää saada kasvamaan metsää. Pellonraivauksen jälkeen jäljellä olevasta suoalasta yli kolme neljäsosaa ojitettiin. Työn perusteellisuus näkyy alueen peruskartoissa, joilla metsät ja suot peittyvät viivasuorien ojikkojen viidakkoon. Nyt lähes puolet metsänkasvusta tuleekin ojitetuilta turvemailta.
Turpeennosto lapiotyönä kuivikkeeksi ja polttoturpeeksi on yli satavuotinen perinne, mutta nosto teollisessa mittakaavassa täydensi metsäojituksen aiheuttamaa suoluonnon köyhtymistä erityisesti 1970-luvulta alkaen. Viime vaiheessa monet vielä keskustoiltaan luonnontilaiset suot varattiin turpeennostoon. Ennen turpeennoston alasajoa 2020-luvulla ihmisestä koneineen ehti tulla suollekin planeettamme suurin geologinen voima. Nyt entisille laajoille turvekentille suunnitellaan uutta käyttöä kosteikoista aurinkovoimaloihin.
Silmät alkavat avautua
Entä mitä jäi valloittamatta? Reheviä lettoja ja runsaspuustoisia korpia on vain pieninä laikkuina ja aapasuota lähinnä suojeltujen soiden reunoilla. Metsien ja soiden käsittely on tuottanut luontokatoa, nuhrannut vesistöt ja lisännyt hiilidioksidipäästöjä.
Soidensuojelun pioneerit ovat sinnikkäästi opettaneet meitä tuntemaan suoluonnon poikkeuksellista monimuotoisuutta ja avaamaan silmämme näkemään niiden kauneuden. Lopulta suot ovat saaneetkin yhä enemmän puolustajia. Luonnonsuojelualueiden perustamista ja soidensuojelun perusohjelmaa (1980) täydennyksineen on kiittäminen siitä, että Suomessa säilyi edes joitakin edustavia suokokonaisuuksia. Lauhanvuoren-Hämeenkankaan Geopark-alueella nämä ainutlaatuiset suursuot, kuten Kauhaneva, ovat alueen arvokkainta osaa.
Suolla on ollut pitkä matka syrjitystä osastaan ihailun kohteeksi. Suo on olennainen osa suomalaista erämaata, jota vapaa-ajalla etsimme. Luonnossa liikkujalle suo on rauhan tyyssija ja avara tila täynnä värien, makujen, hajujen ja hiljaisuutta vasten kuuluvien kirkkaiden äänien aisti-iloa. Kun kaiken hyödyn tavoittelun keskellä olemme onnistuneet säästämään tallaisia soita, iloitkaamme niistä!
Teksti: Jussi Kleemola
