Vuoristosta suomaaksi

Suomaa

Geopark-alueen pinta-alasta kolmannes on suota. Alueen ilmastossa on sekä eteläisiä että pohjoisia piirteitä, mikä näkyy myös alueen suoluonnossa. Suomenselän eteläosassa, luonto- ja kulttuurisuomen rajamailla sijaitsevalla alueella tavataan Tunturi-Lapin Palsasoita lukuun ottamatta lähes kaikkia Suomessa tavattavia suoyhdistymätyyppejä. Erityisen edustavia ovat alueen kohosuot eli keidassuot. Keidassuon nimitys on alkujaan peräisin juuri Geopark-alueelta, jossa on nähtävillä poikkeuksellisen hyvin säilynyt soiden kehityssarja rannikkoseudun nuorista soista sisämaan vanhoihin soihin.

Miksi suot ovat säilyneet hyvin juuri Pohjois-Satakunnan, Etelä-Pohjanmaan ja Pirkanmaan rajamailla? Syynä ovat alueen maantieteelliset olot ja geologia. Suomenselän suhteellisen korkea mutta loivapiirteinen vedenjakajaseutu kulkee geopark-alueen halki kohti merenrantaa. Maatalousmaiden vähyyden takia seutu on harvaan asuttua, metsien ja soiden valtakuntaa. Vain osa alueen soista on raivattu pelloiksi.

Geopark-alue kuuluu Suomen rannikon nopeimmin kohoaviin alueisiin, maanpinta on seudulla noussut jopa 200 metriä meren pinnan yläpuolelle viimeisen 10000 vuoden aikana. Ylävät maat ottavat talteen Selkämereltä tulevan kosteuden sateena, ja loivapiirteisessä maastossa tämä altistaa soistumiselle. Geopark-alueen maaperässä on myös jääkausiajan jäljiltä piirteitä, jotka edistävät veden kertymistä painanteisiin.

Suot eivät ole vain turvekerrostumia. Ne ovat eläviä ja jatkuvasti muuttuvia eliöyhteisöjä, jotka itse muodostavat itsensä. Soilla biologia synnyttää geologiaa, suokasvillisuuden jäänteiden hajoaminen estyy ja niistä syntyy orgaanista maalajia, turvetta. Jotta suot voisivat kehittyä, tarvitaan vettä ja sopivat ilmasto-olosuhteet. Keskiboreaalisella kasvillisuusvyöhykkeellä, johon alue kuuluu, olosuhteet soistumiselle ovat mitä mainioimmat. Vettä sataa alueella enemmän kuin sitä ehtii haihtumaan tai virtaamaan alueelta pois.

Soiden, maaperän ja pohjaveden liitto

Suot eivät ole ympäristöstään irrallisia, vaan ne elävät ja kehittyvät jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Taivaalta satavan veden lisäksi suot hyötyvät pohjavedestä, jota kertyy niitä ympäröiviltä mineraalimailta. Harjujen liepeillä soille purkautuu lähteistä pohjavettä, joka rikastuttaa suoluontoa monin tavoin. Veden tie käy myös toiseen suuntaan: soiden reunamille kertyy keväisin paikoin suo- ja sulamisvesiä laajoiksi kausikosteikoiksi, joista vesi kesän edetessä imeytyy maaperään, pohjavettä muodostamaan.

Soihin on varastoituneena suuria määriä vettä. Turpeen vesipitoisuus on noin 70 – 80%, joten satojen hehtaarien laajuisessa suossa on lähes yhtä paljon vettä kuin vastaavan kokoisessa järvessä. Soiden vesistä kuitenkin vain pieni osa virtaa. Keidassoilla veden virtaus rajoittuu suon pintaosaan. Siellä virtaava vesi, jää ja routa saa aikaan pinnanmuotoja, jotka asettuvat veden virtaussuunta vastaan. Syntyy kermejä, kuivia suolla risteileviä harjanteita, ja kuljuja, märkiä painanteita. Pintarakenne paljastaa veden kulkureitit suolla. Keidassoilla vedet virtaavat yleensä suon keskiosasta kohti reunaa. Keidassuolla märimmät paikat ovatkin usein suon laidassa.

Alueen hienoimmat keidassuot ovat Kauhaneva ja Huidankeidas. Helposti tutustuttava aapasuo löytyy Käskyvuoren kupeesta, Käskylamminnevalta. Alkkianvuoren Raatosulkonnevassa taas on Koillismaalle tyypillisen rinnesuon piirteitä. Parhaat esimerkit pohjavesivaikutteisista soista löytyvät Lauhanvuoren Peräkorvesta, jossa on myös useita kausikosteikkoja.

Suot ovat luonnon arkisto

Suolla turvetta muodostuu, kun suokasvit kuolevat. Niiden jäänteet hautautuvat vähähappisiin olosuhteisiin tuoreempien kasvillisuuskerrosten alle, ja muuttuvat hiljalleen vain vähän maatuneeksi kasviperäiseksi massaksi, turpeeksi. Erityisen paljon turvetta muodostavat keidassoille tyypilliset rahkasammalet – niiden latvat kasvavat jatkuvasti ylemmäs samalla kun niiden juuriosat maatuvat.

Veden ja ravinteiden lisäksi suon kasvikerroksiin putoaa taivaalta kaikenlaista pientä: siitepölyä, kasvien siemeniä, nokea, ilmakehän epäpuhtauksia ja saasteita. Turvekerrosten kasvaessa nämä hautautuvat suon sisään. Suota kairaamalla saadaan läpileikkaus suon kerroksista, joista voidaan tutkia vaikkapa menneiden aikojen kasvillisuusolosuhteita siitepölyjen määräsuhteiden avulla. Asutuksen leviäminen suovaltaiselle seudulle näkyy nokipitoisuuden ja viljelykasvien siitepölyjen lisääntymisenä turvekerrostumissa, ja turvekerroksista voidaan havaita myös muinaisten tulivuorenpurkausten synnyttämiä tuhkakerroksia. Esimerkiksi tulivuori Hekla Islannissa on purkautunut useasti viimeisen tuhannen vuoden aikana.

Turvekerrokset ovat hiilipitoisia kerroksia. Kasvien kasvaessa niihin sitoutuu hiiltä. Hiilen isotooppisuhteita tutkimalla voidaan laskea, milloin kasvi on kuollut. Tämä radiohiilimenetelmänä tunnettu ajoitusmenetelmä kertoo suon kerrostumien tarkan iän. Näin voidaan selvittää suon kehityshistoria ja samalla saadaan asetettua aikajanalle suosta tehdyt muut havainnot.

Jääkausiaika soiden taustalla

Soiden kehitystä Suomessa on vauhdittanut ilmasto-olosuhteiden lisäksi viime jääkauden jälkeinen maannousu. Enimmillään kolmen kilometrin paksuisen mannerjäätikön kuopalle painaman maankuoren hidas oikeneminen nostaa maanpintaa varsinkin Suomen länsirannikolla vielä nykyäänkin noin metrin sadassa vuodessa. Tästä syystä meren lahdet madaltuvat hiljalleen, ja usein soistuvat heti meren pinnan yläpuolelle noustuaan. Monet Geopark-alueen soista ovat saaneet alkunsa entisinä merenlahtina tai merestä erilleen erkaantuneiden vesialtaiden umpeenkasvaessa.

Jääkauden jäljiltä Geopark-alueelta tavataan myös maalajeja, jotka pidättävät hyvin vettä. Varsinkin alueen pohjoisosassa esiintyy tiivistä savimoreenia, joka on syntynyt viime jääkauden loppuvaiheessa. Mäkisavena tunnettu kerrostuma peittää paikoin alleen myös viime jääkautta vanhempia kerrostumia, minkä takia soita ja järviä tavataan myös viime jääkautta vanhempien harjujen päältä.

Hellä jääkausi

Jääkausi Geopark-alueella on ollut poikkeuksellinen. Suurin osa alueesta on sijainnut mannerjäätiköiden virtauskielekkeiden välissä jo useamman jääkauden ajan. Tästä syystä jäätiköiden kulutus on jäänyt alueella keskimääräistä vähäisemmäksi. Lauhanvuoren ympäristöstä tunnetaan useita viimeisintä Veiksel -jääkautta vanhempia Saale-jääkauden aikaisia kerrostumia. Paikoin tavataan jälkiä myös jääkausien välisten lämpimien kausien muodostumista, kuten soista, maannoksista tai jokiuomista. Jääkausien jäättömien vaiheiden aikana alueen maaperään on syntynyt puolestaan ikiroudalle tyypillisiä rakenteita.

Jääkauden hellyyden taustalla olevia kaikkia tekijöitä ei tunneta. Alueen topografialla ja jääkautta vanhempien maakerrosten hyvällä vedenjohtavuudella saattaa kuitenkin olla sormensa pelissä. Geopark-alueelta tavataan nimittäin runsaasti rapakalliomuodostumia, muinaisten lämpimien ilmastovaiheiden aikana syntyneitä savi- ja soramaisia kalliosta paikalleen rapautuneita maakerroksia. Hyvin vettä johtavat kerrokset ovat saattaneet toimia salaojina, jotka ovat estäneet mannerjäätikön virtaukselle tärkeän vesipatjan synnyn jäätikön pohjaan. Mannerjäätiköt etenkin Geopark-alueen keskiosissa ovat usein olleet kylmäpohjaisia, minkä vuoksi niiden kulutus on jäänyt vähäiseksi.

Rapautumisen synnyttämät maanmuodot

Vaikka kivi on kovaa ja kestävää, altistuminen lämmölle ja kosteudelle riittää murentamaan sen palasiksi. Tämä rapautuminen muuttaa kiven ensin rapaumasoraksi, sitten hiekaksi ja lopulta saveksi. Näitä rapakalliomuodostumia tavataan runsaasti Lauhanvuoren ympäristöstä ja Nummikankaalta. Rapakalliot ovat syntyneet lämpimissä ilmasto-olosuhteissa miljoonia vuosia sitten. Niiden syntyyn vaikuttaa olosuhteiden lisäksi kallioperän kivilaji. Varsinkin alueelle tyypilliset karkeat graniitit rapautuvat sopivissa olosuhteissa herkästi.

Graniitin rapautumista edistää sille tyypillinen rakoilu. Rakotiheys kivessä kuitenkin vaihtelee, ja erityisen harvaan rakoutunut kivi kestää rapautumista paremmin. Harvan rakotiheyden alueet rapakallioalueilla erottuvat yleensä ehjinä kalliopaasina, jotka kohoavat ympäristöään korkeammalle. Lauhanvuoren ympäristössä tavataan kymmenittäin näitä toorimuodostumina tunnettuja rapautumisjäännöksiä. Tunnetuin niistä on Aumakivi.

Rapakalliomuodostumien säilyminen alueella on poikkeuksellista, sillä alue on peittynyt mannerjäätiköiden alle useasti. Yhtenä rapautumismuotoja suojaavana tekijänä on mahdollisesti ollut aluetta aiemmin peittänyt sedimenttikivipeite.

Sedimenttikivien jäänteet

Lauhanvuoren hiekkakivi on Suomen suurin kuivalla maalla tavattava Kambrikautisen hiekkakiven esiintymä. Sen pinta-ala on noin 60 km². Pääasiassa tiiviiksi iskostuneesta kvartsista koostuva hiekkakivi on sedimenttikivi eli kivettynyttä hiekkaa. Siinä tavattavien rakenteiden perusteella kiven hiekka kerrostui alkujaan muinaisen meren rantavyöhykkeeseen, todennäköisesti jokisuistoon. Pääasiassa kvartsista koostunut hiekka on todennäköisesti peräisin alueella muinoin kohonneiden Svekofennidien vuorijonon viimeisistä, pitkälle rapautuneista rippeistä.

Muinaisen jokisuiston maisema oli hyvin erilainen kuin alueen nykyiset maisemat. Jokisuiston kerrostuessa Suomi sijaitsi eteläisellä pallonpuoliskolla, nykyisen Etelä-Afrikan tai Argentiinan leveyspiireillä. Maalla ei tuolloin vielä kasvanut kasveja, mutta alkeellista elämää esiintyi meressä ja meren rannalla. Lauhanvuorenkin kivistä on löydetty muun muassa nivelmatojen jättämiä jälkiä. Rantahiekassa eli todennäköisesti nykyisten tuhatjalkaisten ja kastematojen kaukaisia sukulaisia jo 540 miljoonaa vuotta sitten.

Muinaisen jokisuiston hiekat peittyivät hiljalleen tuoreempien maakerrosten alle ja iskostuivat kiveksi. Ajan saatossa kivi kovettui paikoin hyvinkin kovaksi ja kestäväksi laataksi. Sen päälle kerrostui todennäköisesti muitakin sedimenttikivikerroksia, mutta niistä ei ole kuivalla maalla säilynyt Suomessa juurikaan jälkiä. Virossa kallioperä sen sijaan koostuu lähes yksinomaan näistä nuoremmista ordoviki-, siluuri- ja devonikauden kivistä. Suomessa näitä kerrostumia tavataan lähinnä törmäyskraattereista ja merenpohjasta.

Hiekkakivipeitteen laajuutta Geopark-alueella ei tunneta tarkasti, sillä alue on jääkausiajalla peittynyt suurelta osin paksujen maapeitteiden alle. Lauhanvuoren hiekkakiven lisäksi alueen jokilaaksojen pohjalta saattaa löytyä myös vanhempia sedimenttikiviä. Rapautumismuotojen säilyminen kuitenkin kertoo, mitä alueita hiekkakivipeite suhteellisen lyhyen aikaa sitten suojasi. Paras paikka tutustua hiekkakiveen on Lauhanvuoren Kivijata, iso pirunpelto, jonka lohkareet ovat lähes yksinomaan hiekkakiveä. Hiekkakiveä ei juurikaan tavata kalliopaljastumina.

Ikivanhan vuoriston juuret

Noin 1900 miljoonaa vuotta siten Suomen ja Ruotsin halki kohosi Alppien kaltainen vuoristo, Svekofennidit. Se syntyi nykyisen Itä-Suomen kallioperän muodostavaan arkeeiseen muinaismantereeseen törmäsi suuri tulivuoriperäinen saariryhmä. Mannerlaattojen törmäyksessä saariryhmää ympäröineen meren pohjan sedimentit kohosivat poimuvuoriksi. Vuoriston maisemaa elävöittivät lukuisat tulivuoret, joiden synnyttämää kiviainesta on nähtävillä vielä nykyäänkin esimerkiksi Kankaanpään Ruokojärven rantamaisemissa.

Vuorijononmuodostuksen aikana syvälle maankuoren sisään syntyi laajoja sulan kiven massoja, magmasäiliöitä. Osa niiden sisältämästä magmasta ruokki alueen tulivuoria, mutta suurin osa sulasta kiteytyi hiljalleen syvällä maan sisässä laajoiksi graniittimassoiksi. Nämä jopa kymmenen kilometrin syvyydessä syntyneet kivet ovat sittemmin nousseet maan pintaan, ja muodostavatkin nykyään Geopark-alueen pääasiallisen kallioperän.

Graniittien paljastuminen maan pintaan tarkoittaa, että noin 10 kilometrin paksuudelta on kulunut kiviaineista alueen päältä pois. Muinainen vuoristo kului siis pois lähes kokonaan, ja siitä syntyneistä irtonaisista kiviaineksista saivat alkunsa Satakunnan hiekkakivi ja monet sitä nuoremmat sedimenttikivet. Todennäköisesti suuri osa tästä muinaisesta maisemasta on kulkeutunut Suomen eteläpuolelle, Baltiaan, Keski-Eurooppaan ja Pohjanmeren pohjaan muinaisten jokien mukana.

Geopark-alueella parhaat paikat muinaisten vuorten juurten tutkimiseen ovat alueen useat kiviset jäännösvuoret – maiseman muutoksia ympäristöään paremmin kestäneet kohoumat, jotka vielä nykyäänkin tunnetaan usein vuorina: Alkkianvuori, Käskyvuori, Susivuori ja Iso-Kakkori. Kalliomaita tavataan myös järvien rannoilta, kuten Kaidoiltavesiltä. Alueen suurimmalla jäännösvuorella, Lauhanvuorella, ei kalliomaita juuri ole, sillä sitä peittävät paksut maapeitteet.