Suoluonnon helmi
Kauhanevan–Pohjankankaan kansallispuisto on Geoparkin suoteemainen ykköskohde jossa yksi eteläisen Suomen hienoimmista suoalueista kohtaa laajan ja asumattoman Pohjankankaan harjualueen. Alueen maisemaan ovat vaikuttaneet jääkauden lisäksi Ancylusjärven aallot ja maan kohotessa alkunsa saaneet laajat suot.
Geologisista teemoista Kauhaneva–Pohjankankaalla näkyvät erityisesti:
- jääkauden synnyttämät maaperämuodostumat,
- soiden synty ja kehitys sekä pintamorfologia,
- pohjaveden synty,
- lähteet ja lähdeveden rikastuttamat luontoympäristöt,
- eroosiouomastot sekä,
- geologiaan linkittyvä kulttuurihistoria.
Kauhanevan–Pohjankankaan kansallispuistosta löytyy laajoja ennallistettuja suoalueita ja siellä on tehty myös soiden ennallistamisen ilmastovaikutuksiin liittyvää tutkimusta. Kansallispuiston kulttuurihistoriaan kuuluvat esihistorialliselta ajalta periytyvä Kyrönkankaan tie, Suomen sota 1808-1809 sekä Suurten nälkävuosien jäljet.
Auringonlasku Kauhanevalla.
Maa- ja kallioperän piirteitä
Kauhanevan – Pohjankankaan kansallispuistosta ei kalliota juuri löydy. Peruskartalle ei puiston rajauksen sisään ole merkitty ainuttakaan kalliopaljastumaa. Puiston lähimaillakin kalliomaat rajoittuvat yksittäistapauksiin. Puiston maisemaa hallitsevat suot ja hiekkakankaat.
Maapeitteiden alla Kansallispuiston kallioperä koostuu pääasiassa graniitista ja sen lähisukulaisesta granodioriitista. Puiston lounais ja länsiosassa tavataan lisäksi gabroa ja kvartsidioriittia. Nämä syvällä maan alla suuressa paineessa ja kuumuudessa hitaasti kiteytyneet kivet kertovat suuresta maiseman mullistuksesta, mannerlaattojen törmäyksestä ja vuorijononpoimutuksesta, joka kauan sitten synnytti nykyisin tuntemamme Suomen niemen. Alueella oli tuolloin tulivuoriakin, joiden synnyttämien kivien jäänteitä voi nykyään löytää mm. Hyypänjokilaakson reunamilta ja Karvian Sarankylän maisemista.
Pohjankankaan harjumaisemaa.
Lapinharjun kivikoita.
Jääkauden lahja
Viime jääkauden loppuvaiheessa jäätiköt perääntyivät kohti pohjoista. Ilmasto oli lämpenemässä, ja mannerjäätikön pinta suli nopeasti. Vesi keräytyi jäätikkökielekkeiden halkeamiin ja reunoille, ja virtasi kohti jäätikön eteläpuolella sijainnutta avointa Ancylusjärveä. Virtaavan veden mukana kulkeutui valtavia määriä jäätikön irrottamaa kiviainesta, joka virrassa kulkiessan pyöristyi. Virtausvoimakkuuden vaihtelun myötä osa aineksesta kasautui uoman pohjalle harjanteiksi. Näin sai alkunsa Pohjankankaan pohjoisosa, joka kuuluu kansallispuistoon.
Etelämpänä jäätikön sisästä purkautuneet vesimassat kasasivat jään reunaan soraa ja hiekkaa valtavaksi suistomaaksi. Kun jää hiljalleen vetäytyi pohjoista kohti, myös suiston paikka muutti. Näin syntyi nykyisen Pohjankankaan eteläosa.
Jääkauden jälkeinen Ancylusjärvi huuhtoi alueen maisemia voimakkaasti. Maan kohotessa Pohjankangas nousi nopeasti kuiville, ja rantavyöhykkeeseen syntyi aaltojen ja jäiden kasaamina rantavalleja. Nämä näkyvät nyt maisemassa loivana maanpinnan aaltoiluna.
Soiden synty ja kehitys
Kauhanevan laajat suoalueet saivat alkunsa muinaisen Ancylusjärven rantavesien vielä huuhdellessa seutua. Noin 9000 vuotta sitten alueella oli merenlahti, joka kuitenkin hiljalleen vetäytyi kauemmas maan kohotessa. Ranta oli loivapiirteistä rantaluhtaa, jossa kasvoi muun muassa saroja. Maan kohotessa alueelle syntyi muutamia pieniä lampia, jotka kuitenkin pian soistuivat umpeen.
Maannousun jatkuessa alue metsittyi ja avovesi karkasi Hyypän- ja Karvianjokilaaksoihin. Kostea ilmasto ja pohjavesiolosuhteet kuitenkin johtivat siihe, että metsämaa hiljalleen soistui. Nummikankaalta virranneet pinta- ja pohjavedet edesauttoivat soistumista, ja lopulta alueen puusto kuoli pystyyn. Metsä lahosi ja sen juurakot hautautuivat märkään turpeeseen. Noin 5000 vuotta sitten suolle levittäytyi rahkasammalta, ja turpeen kertymisnopeus kiihtyi – Kauhanevasta kehittyi keidas eli kohosuo.
Nykypäivänä Kauhanevalla on 12 erillistä keidassuokakkua, jotka kohoavat niitä ympäröiviä aapasoita korkeammalle. Suon keskiosassa kulkee laaja pohjoisesta etelään virtaava vetinen aapasuo, jonne purkautuu vesiä myös Nummikankaalta. Kauhanevan laajuus on noin 1600 hehtaaria ja viereisen Punttukeitaan kanssa se muodostaa noin 2500 hehtaarin laajuisen suokokonaisuuden.
Kauhaneva on suureksi suoalueeksi varsin ohutturpeinen. Enimmillään turvetta Kauhalammen luoteispuolella, noin 4,7 metriä. Kauhanevan – Pohjankankaan kansallispuiston suoalueiden suurin tunnettu turvepaksuus on itse asiassa jossain aivan muualla kuin varsinaisella suoalueella – se löytyy Kuivakaivosta, Nummikankaalla sijaitsevasta supasta, jossa turvetta on enimmillään seitsemän metrin paksuudelta.
Kyrönkankaantie ylittää Kauhanevan.
Pitkospuureitti seuraa kermejä Kauhanevalla.
Kermit ja kuljut
Keidassoille on tyypillistä pintarakenne, jossa vuorottelevat kuivat harjanteet, kermit, ja märät painanteet, kuljut. Kermit muodostavat korkeuskäyrien tavoin suon keskiosan ympärille kehämäisen rakenteen. Ne ovat asettuneet poikittain suon vesien virtaukseen nähden. Kermien tyypillinen kasvillisuus koostuu sammalista, varvuista ja männyistä.
Kuljut ovat painanteita, jotka voivat olla kasvipeitteisiä, avonaisia turve- eli ruoppakuljuja tai vesipintaisia eli allikoita. Kasvillisuutena kuljuista tavataan pääasiassa saroja ja kostean paikan sammalia.
Kauhanevalla kermit ja kuljut vuorottelevat keidassoille tyypillisesti. Pintarakenne sai alkunsa noin 3000 vuotta sitten alkaneen lämpimän ilmastovaiheen aikana. Rakenteen syntyä edesauttaa merellinen ilmasto. Kesällä kermejä pitkin pääsee liikkumaan suolla lähes kuivin jaloin. Talvella erityisesti kuljujen tasaisia pintoja pitkin on mukava hiihdellä.
Eteläisen suoluonnon helmi
Kauhalammin rantametsässä
Kauhalammin luoteisrannalta löytyy erikoinen metsä – paksut männyt kohoavat suon keskellä olevalta turvekankaalta suopursujen seasta kuin harjulta. Pitkospuureitti kuljettaa rantametsän läpi, lammen rantaa seuraillen. Katsaus rantaan paljastaa, että ranta on varsin jyrkkä, ja vedenpinta huomattavan alhaalla suohon nähden. Mistä on kyse?
Kauhalammin rantametsä on luonnonkuivio. Se vastaa olosuhteiltaan ojitetulle suolle tyypillistä turvekangasta. Kauhanevalla on toki ojiakin, mutta rantametsän olosuhteista on kiittäminen laajaa Kauhalammia ja keidassuon kehitystä. Lammen luoteisranta nimittäin on lähempänä suon keskustaa kuin sen vastaranta. Keidassuolle tyypillisesti keskiosa on reunoja korkeammalla, mikä Kauhalammella näkyy niin, että kun kaakkoisranta tulvii suolle, niin luoteisrannalla vesi on liki metrin verran maan pintaa alempana. Tämä on riittänyt kuivattamaan järven rannan niin, että sinne on kehittynyt mäntymetsä.
Kuusikkoisen eroosiokurun kätköissä
Kauhanevan – Pohjankankaan kansallispuisto länsilaidalla on kuusikkoinen kuru, Katikankanjoni. Muutama vuosi sitten kansallispuistoon liitetyn alueen maisema poikkeaa Kauhanevan avaruudesta kuin yö päivästä. Katikankanjonia luonnehtivat jyrkät rinteet, suuret korkeuserot ja varjoisassa kuusikossa solisevat purot.
Katikankanjoni on eroosiokuru. Se on syntynyt kolmen puron virratessa ja mutkitellessa tasaisella hiekkakankaalla, muinaisen Ancylusjärven aaltojen tasoittaman harjun poikki. Kauhanevalta ja Kauhajärven suunnalta virtaavien purojen hidas kulutus on syönyt harjuun 20 metriä syviä kuruja. Rinnakkain mutkittelevien purojen väliin on paikoin jäänyt harjanteita, kuten Kolmentuulenlakki. Sen tasainen laki kertoo, millä tasolla maanpinta oli jääkauden jälkeen.
Katikankanjonin purojen laidalla kulkee vaativa Katikankierros-retkeilyreitti. Meanderoivien eli mutkittelevien purojen uomat elävät hiljalleen vielä nykyäänkin. Kanjonissa voi nähdä melko tuoreita maanvyörymiä ja kuivilleen jääneiden purojen uomia. Keväisin Katikankanjonissa voi olla tulviakin. Alueen puroissa elää luonnonvaraisia taimenia.
Kolmentuulenlakin laella olevalla tasanteella on aikoinaan tanssittu juhannustansseja. Nyt laella kasvaa vankka mäntymetsä, mutta aikoinaan maisema oli avarampi. Katikankanjoni jatkuu pohjoiseen ja avartuu mahtavaksi Hyypänjokilaaksoksi, joka on koko Länsi-Suomen suurimpia ja syvimpiä laaksoja.
Ikiaikainen kulkutie erämaan halki
Kauhaneva on yksi harvoista paikoista, missä Suomen keskiaikaisiin valtateihin kuuluva reitti kulkee suolla. Hämeenkangasta ja Pohjankangasta pitkin kulkeva Kyrönkankaan kesätie ylittää Kauhanevan sen kapeimmalta kohdalta, Kauhalammin rantaa sivuten. 1500-luvulta alkaen suon poikki kulkevan tien osuuden kunnossapito oli ilmajokelaisten talonpoikien vastuulla. Reitille rakennettiin useita siltoja ja rumpuja Kauhalammen vesien johtamiseksi kapean tieuran ali.
Jo esihistoriallisena aikana tunnettu kulkureitti on kehittynyt samaa matkaa ympäröivän suon kanssa. Ehkä Kauhanevan ylitys oli alkujaan helpompaa kuin nykyisin? Pohjankangas nimittäin sukeltaa turpeen sekaan pohjoiskärjessään, noustakseen turpeesta Nummikankaana noin puoli kilometriä pohjoisempana.
Suon poikki ajeltiin autoillakin vielä 1950-luvulla, mutta sittemmin tieosuus on rauhoitettu vain kävellen ja polkupyörällä kuljettavaksi museotieksi. Suon keskellä kapeaa tietä kävellessään voi jalkojensa alla tuntea tuhansien astuttujen askelten painon ja aavistella menneiden aikojen kulkijoiden mielenmaisemaa.
Tarinoiden Lapinkaivo
Kauhanevan – Pohjankankaan kansallispuistossa on suppakuoppa, joka mainitaan jo vanhoissa tarinoissa. Lapinkaivona tunnettu paikka lienee saanut nimensä alueen muinaisesta lappalaisväestöstä.
Jääkauden loppuvaiheessa alueella virtasi valtava jäätikköjoki. Se kasasi pohjalleen hiekkaa ja soraa. Karkein sora kasautui voimakkaisiin virtapaikkoihin, hiekka rauhallisemman virtauksen alueella. Lapinharjun komeat kivikot viittaavat siihen, että paikalla virtasi runsaasti vettä. Jään vetäytyessä pohjoiseen siitä irtosi ajoittain valtavia jäälohkareita. Yksi sellainen lohkesi Lapinkaivon kohdalle ja hautautui hiekkaan. Ilmaston lämmetessä se suli paikoilleen. Jäljelle jäi vain suuri kuoppa, joka ulottui harjun pohjaveden alapuolelle. Syntyi suppalampi.
Lapinkaivon sanotaan olevan pohjattoman. Syvyyttä on koetettu mitata, ja kerrotaan järven haltian joskus huutaneen “Mene ja mittaa Nummen ja Kantin väli, niin saat tietään tämän syvyyden!”. Tarinan mukaan venäläiset ovat upottaneen mutapohjaiseen lampeen tykkejään välttääkseen niiden joutumisen suomalaisten käsiin. Lampeen on ilmeisesti myös hukuttauduttu, milloin hevosvaunujen kanssa, milloin ilman.
Lapinkaivon halkaisija on noin 100 metriä. Suorantaisella lammella on avovettä noin 50 metrin leveydeltä. Sen keskiosassa arvioidaan olevan vettä ainakin viisi metriä ja sen alla on vähintään kahden metrin paksuinen liejukerros. Lapinkaivon pinta 22 metriä viereisen harjun lakea alempana.
Suomen sota
Suomen sota 1808-1809 päätti 700-vuoden mittaisen Ruotsin vallan ajan Suomessa. 1100-luvulta alkaen Suomi muodosti Ruotsin itäosan, Itämaan, joka oli Suurvalta-ajan Ruotsille tärkeä alue. Suomen kautta Ruotsi linkittyi myös Venäjään – nämä tuon ajan suurvallat taistelivatkin useaan otteeseen Suomen maaperällä.
Suomen sodan taistelut jättivät jälkensä seudun mielenmaisemaan. Vihollinen hävitti alueen asutusta ja väestöä perinpohjaisesti, pahemmin kuin missään muualla Suomessa sodan aikana. Taisteluja käytiin muun muassa Kauhajoella ja Nummijärvellä. Sodan kovuuteen alueella vaikutti myös paikallisväestön harjoittama sissisodankäynti – Ruotsin armeijan perääntyminen alueelta pakotti paikalliset puolustamaan itse omaa maataan.
Sotajoukot liikkuivat alueella Kyrönkankaantietä pitkin, nykyisen kansallispuiston läpi: ensin Ruotsin armeijan joukot perääntyivät alueen läpi, sitten seurasi Venäjän armeijan joukkojen siirtyminen alueelle. Suomen sodan jälkeen Kyrönkankaantie rauhoittui hiljaiseksi paikallistieksi, ja Kauhaneva sai rauhan.
Juurakon Kustaan muistomerkki Lapinharjulla.
Suurten nälkävuosien jäljet
Suomen ja samalla koko Pohjois-Euroopan viimeinen nälänhätä koettiin 1866 – 1868. Suuret nälkävuodet tappoivat lähes kymmenesosan Suomen väestöstä, lähes 200 000 ihmistä. Nälänhädän jäljet näkyvät Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuistossakin.
Nälänhätään johtivat monet syyt, tärkeimpänä Pienenä Jääkautena tunnettu epäedullinen ilmastovaihe, johon liittyi voimakkaita ilmastonvaihteluita. Vaikka ilmastovaiheen katsotaan päättyneen 1850, kylmät kesät jatkuivat Suomessa 1860-luvun loppuun asti, ja peräkkäisiä katovuosia koettiin 1865 alkaen kolme. Kylmimpinä vuosina lumet sulivat Etelä-Suomesta vasta toukokuussa ja syksyn pakkaset alkoivat jo syyskuun alussa.
Nälänhätää hoidettiin Suomessa vastikkeellisella ruoka-avulla. Kerjuulle joutuneille laajoille ihmisjoukoille ei siis annettu ilmaista ruokaa, vaan sitä sai työsuoritusta vastaan. Suomessa rakennettiin hätäaputöinä teitä ja rautateitä ja kuivattiin järviä. Hätäaputyöt ulottuivat Kauhanevallekin – Kauhalammesta kaivettiin 300 metrin pituinen kuivatusoja kohti länttä. Oja näkyy kartoilla vielä nykyäänkin. Toinen lähes 900 metrin mittainen oja kaivettiin Kauhalammilta itään.
Suuret nälkävuodet eivät Suomessa nousseet kansallista identiteettiä määrittäväksi tapahtumaksi, toisin kuin esimerkiksi Suuri Nälänhätä Irlannissa (1845-1852). Suomessa on kuitenkin noin sata muistomerkkiä, joista yksi on Lapinkaivon partaalla kansallispuiston pohjoisosassa. Nälkävuosien muistomerkki on pystytetty paikalle, jossa kauhajokelainen torppari Juurakon Kustaa nääntyi nälkään huhtikuussa 1868. 59-vuotias Kustaa oli todennäköisesti yksi Kauhalammin ojankaivajista.
Kiehtovat reitit
Kauhanevan – Pohjankankaan kansallispuiston reitit sopivat sekä aloittelijoille että kokeneille luonnossa liikkujille.
Tutustu Kauhanevan ja Katikankanjonin reitteihin myös Retkikartta.fi:ssä.
Lisätietoja Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuiston reiteistä ja palveluista Luontoon.fi:ssä.
Teksti: Pasi Talvitie
Lähteet:
Andrew G. Newby: Finland’s “Great Hunger Years” Memorials: A Sesquicentennial Report.1 (s. 184) Helsinki Collegium for Advanced Studies.
https://katovuodet1860.wordpress.com/2018/07/26/lapinkaivo-juurakko-gustaf/
https://yle.fi/uutiset/3-9738085/
Samuli Paulaharju, 1910 (https://www.messon.fi/kyronkankaantie/paulaharju.htm)
Geologian tutkimuskeskus, 2018 (GTK/801/03.02/2016, Lauhanvuoren Geopark-alueen turvetutkimukset -raportti)
